Kaikkein kauneimmat asiat maailmassa ovat hyödyttömimpiä; esimerkiksi riikinkukot ja liljat
- John Ruskin
Jumala loi maan, ihminen kaupungit ja paholainen lähiöt
- William Morris
Helsingissä julkisen taiteen valinnoista päättävät ensisijaisesti Valtion taideteostoimikunta ja Helsingin kaupungin taidemuseo. Valintatapoja on kolme:
1. Suora tilaus tai osto yksittäiseltä taiteilijalta.
2. Kutsukilpailu; taiteilijakunnasta nosttaan muutama taiteilija, jotka saavat mahdollisuuden teoksen luonnosteluun.
3. Yleinen/avoin/julkinen kilpailu, johon kaikki taiteilijat voivat ottaa osaa nimimerkein.
Jotain näistä tavoista sovelletaan myös silloin kun valitaan taideteosta prosenttiperiaatteella toteutettavaan julkiseen kohteeseen. Lahjoitushankkeissa yleensä lahjoittajataho valitsee taiteilijan. Vuorovaikutteista taiteen syntytapaa edustaa Uudenmaan läänin taidetoimikunnan järjestämä työttömien taiteilijoiden työllistämishanke, joka on mahdollistanut lukuisien julkisten taideteosten syntymisen taiteilijalähtöisesti.
Avointa peliä?
Avoimet teoskilpailut ovat olleet 1980-luvulle asti merkittävässä asemassa, kun maahamme on synnytetty julkista taidetta. Avoimet julkisen taiteen kilpailut ovat vähentyneet ja nykyisin miltei kuihtuneeet pois. Kutsukilpailuilla rajataan suurin osa taiteilijakuntaa jo lähtökohtaisesti pois julkisista taidehankkeista. Valtion taideteostoimikuntaan kuuluu sekä taiteilija- että arkkitehtijäseniä. Viimeisimmät Valtion taideteostoimikunnan järjestämät yleiset kilpailut järjestetiin vuosina 1988 ja 1991: Tasavallan presidentin virka-asunnon Mäntyniemen yleinen taidekilpailu julistettiin 1988, ja ehdotuksia saapui ennätysmäiset 319 kappaletta. Toistaiseksi viimeinen toimikunnan kilpailu oli uuden Ooperatalon taidekilpailu vuonna 1991. Tämä kilpailu tosin oli yhdistetty yleinen- ja kutsukilpailu. Ehdotuksia saapui määräaikaan mennessä taas 228 kappaletta. Mukaan oli kutsuttu kuusi tunnettua suomalaista taiteilijaa: avoimesta kilpailusta ja teosten määrästä huolimatta kolmesta voittajasta kaksi kuului kutsuttuihin taiteilijoihin. Nykyisin taideteostoimikunta on järjestänyt kutsukilpailuja ja tilaa teoksia suoraan yksittäisiltä taiteilijoilta. Helsingin kaupungin taidemuseossa julkisesta taiteesta päättää kolme henkilöä: museonjohtaja Bendt Arell, arkkitehti Klas Fontell ja amanuenssi Jari Björklöv. Taidemuseon johtokunta ei saa osallistua taiteilija- ja teosvalintoihin. Viimeisestä kaupungin taidemuseon järjestämästä avoimesta taidekilpailusta on kulunut 15 vuotta; Ylä-Malmin torin veistoskilpailu järjestettiin vuonna 1987. Julkisen taiteen valitsijatahot pitävät avoimia kilpailuja kalliina, mutta eikö kustannuskuluja voisi madaltaa pienentämällä palkkioita? Mikäli välttämätöntä, julkisissa kilpailuissa voitaneen kerätä lisärahoitusta samoin kuin taiteilijain vuosinäyttelyissä, joissa on osallistumismaksu. Avoimet kilpailut tuottavat kestäviä arvoja:
-Aktivoituva taidekenttä
Kuten arkkitehtikunnankin kohdalla, taiteilijakunta on halukas osallistumaan keskusteluun omalla panoksellaan. Avoimet kilpailut toisivat töitä laajemmalle taiteiljakunnalle ja niillä on kulttuurikeskusteluamme oleellisesti elävöittävä vaikutus.
-Kilpailumoraali
Olisiko oikein, että julkisten teosten valinnassa noudatettaisiin käytäntöä, jossa arvioidaan ensisijaisesti teosten laatua ja vasta toissijaisesti taiteilijoita? Tekijä on usein helppo tunnistaa nimimerkin takaa, mutta vaikeampaa on tietää, miksi tiettyyn valintaan on päädytty. Avoin kilpailu nimimerkein ainakin lisäisi reilun pelin mahdollisuutta. Jos teos on hyvä, niin nimimerkin takaa pitäisi olla lupa paljastua kuka vain. Miksi vain muutama kyseisiä töitä haluavasta taiteilijakunnasta saisi osoittaa kykynsä?
-Teoskirjon helmet
Yleinen taidekilpailu tuottaa useimmiten suuren valikoiman juuri kyseiseen kohteeseen suunniteltuja ehdotuksia, jolloin sopivia luonnoksia löytyy todennäköisemmin kuin kutsukilpailuissa. Vaihtoehdot tulevat hyvin tutkituiksi, ja yllätyksellisyys säilyy.
Integraatio arkkitehtuuriin
Suomen Arkkitehtiliitto järjestää sekä avoimia että kutsukilpailuja. Taideteoskilpailu voitaisiin myös yhdistää samaan projektiin liittyvään arkkitehtuurikilpailuun, jolloin vahvistettaisiin taiteen ja arkkitehtuurin sopeuttamista toisiinsa jo projektin alkuvaiheessa. Arkkitehtuuri- ja taidekilpailun yhdistäminen toisi synergiaa ja kilpailu rahoitettaisiin koko rakennushankkeen budjetista. Voittaneet taiteilijat toimisivat yhteistyössä arkkitehtien kanssa koko rakennushankkeen ajan. Voisiko vähitellen muodostua uusi malli, jonka mukaan rakennushankkeiden arkkitehtiryhmissä olisi pääsääntöisesti mukana kuvataiteilijoita? Arkkitehdeille on annettu mahdollisuus jyryttää arkkitehtuurin lisäksi julkista taidetta. Voisivatko kuvataiteilijat vastavuoroisesti olla mukana SAFA:n järjestämien arkkitehtuurikilpailujen tuomaristoissa?
Ajatuksia kentältä
Tiedustelin sähköpostitse taiteilijoiden, arkkitehtien ja taidekriitikon mielipiteitä: kuvanveistäjä Raimo Jaatinen (Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton varapj.) ja taidemaalari Marjukka Paunila (Taidemaalariliiton pj.), arkkitehti Juhani Pallasmaa, arkkitehti Tapio Periäinen, arkkitehti Erkki Pitkäranta ja taidekriitikko Pessi Rautio.
Tulisiko julkisten taideteosten valintaperiaatteena lisätä avoimia, yleisiä taidekilpailuja (nimimerkein), kutsukilpailujen ja yksittäisten taiteilijavalintojen sijaan?
Jaatinen: Mielestäni avointen kilpailujen etu on siinä, että niiden kautta voidaan löytää uusia taiteilijoita julkisten taideteosten tekijöiksi. Eli kannatan avointen kilpailujen järjestämistä,vaikka se saattaa tulla kalliiksi ja viedä aikaa. Avoimiin kilpailuihin voi kieltämättä sisältyä monenlaisia ongelmia: vaikka kilpailut käydään nimimerkkien turvin ja siis teoriassa ei tiedetä, kuka taiteilija on minkäkin kilpailuehdotuksen tehnyt, käytännössä on usein helppo tunnistaa vakiintuneen tyylin omaksunut tunnettu taiteilija. Joskus tilaajat pelkäävät, että kilpailun lopputuloksena on epätydyttäviä ehdotuksia, joihin tilaaja on periaatteessa sitoutunut (jos noudattaa sääntöjä) eikä voi tilata enää suoraan keneltäkään muulta taiteilijalta. Jos tilaaja toivoo jotakin tietyn tyyppistä taideteosta, on tietysti mahdollista tehdä kilpailuohjelmaan niin selvät toivomukset, että ei ole pelkoa täysin tilaajan toiveiden vastaisen luonnoksen palkitsemisesta. Kutsukilpailu on mielestäni monessa tapauksessa kyllä hyvä vaihtoehto, jos ei ole mahdollisuutta järjestää yleistä kilpailua mutta halutaan kuitenkin valita lopullinen ehdotus useamman taiteilijan töistä. Mukaan kutsutuille taiteilijoillehan kutsukilpailu on varmaa tuloa; palkkionhan saa, kun vain jättää ehdotuksen. Kutsukilpailun ongelma on osittain tietysti sama kuin suorien tilaustenkin: tulevatko aina samat taiteilijat valituiksi?
Paunila: On valitettavaa, että avoimia kuvataidekilpailuja järjestetään niin vähän. Maalaustaiteen kilpailuja järjestetään erityisen harvoin. Kutsukilpailujen asemesta kilpailut voisivat mieluummin olla avoimia. Eri kutsukilpailuihin saatetaan pyytää osallistujiksi usein samoja taiteilijoita, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että ei olisi muita mielenkiintoisia ja tasokkaita taiteilijoita. Avoin kilpailu antaisi laajemmalle taiteilijajoukolle mahdollisuuden päästä esiin ja toisi myös useammalle työmahdollisuuksia. Viimeisin maalauskilpailu (Kemiran kilpailu 1998) näytti, että avoimen kilpailumahdollisuuden tarve on suuri.
Pallasmaa: Kummallakin kilpailutyypillä on paikkansa. Mielestäni sekä arkkitehtuurin että julkisen taiteen alueilla tulisi järjestää enemmän avoimia kansainvälisiä kilpailuja. Kansallisen sisäpiirin vaikutelma on erityisen vahva maamme julkisessa taiteessa.
Periäinen: Arkkitehtuurissa eri visioiden ajajat pyrkivät kutsukilpailuilla ohjaamaan ratkaisuja omien näkemystensä kaltaisiksi. Jos halutaan kaiken taidekansan ääni kokonaisuudessaan esiin, antavat avoimet kilpailut elävämmän kuvan, koska joukosta voi löytyä aivan uutta.
Pitkäranta: Taiteen alue on huomattavasti avoimempi ja ennakkoluulottomampi uusille ja toisistaan poikkeaville ajatuksille. Arkkitehtuuri on kovin kapea-alainen tässä suhteessa. Kannatan julkisia kilpailuja silloin, jos tulosten arviointimahdollisuus avataan laajemmalle joukolle kuin vain ammattilaisille. Arkkitehtuuri ja taide ovat ihmisyhteisön ilmiöitä. Arkkitehdit ja taiteilijat tarvitsevat katsojia, käyttäjiä ja kokijoita, jotka myös ovat maksajia. Leimatkoon työtämme egoismin sijaan lähimmäisenrakkaus. Olin Wakefieldissä Englannissa Jan-Erik Anderssonin kanssa luennoimassa arkkitehdeille, taiteilijoille, poliitikoille ja taiteen managereille tarkoitetussa kesäkoulussa. Monipolvisten keskustelujen, yllätyksellisten ekskursioiden lisäksi meidät pantiin tekemään ryhmätöitä teemoista, joita emme etukäteen tienneet. Syntyi varsin mielenkiintoisia ekspertiisien ylityksiä. Voitaisiinko jonkin tyyppisellä kilpailumallilla aikaansaada julkista keskustelua taiteen ilmaisumahdollisuuksista? Jos voitaisiin niin siinä olisi julkisen taidekilpailun malli. Kuhmon kamarimusiikkijuhlien konserttiyleisölle ja radiokuuntelijoille järjestetty sävellysten arviointikilpailu oli hieno uudenlainen kilpailumalli, josta pidin.
Rautio: Vaikea sanoa, kaikkia tyyppejä kai yhä tarvitaan. Yleisillä kilpailuilla voidaan saada varmaankin jänniä ja niitä ikimuistettavia ratkaisuja, kunhan raadilla on tarpeeksi otsaa valinnan tekemiseen. Minusta tosin tuntuu että yleinen kilpailu saattaa jo jossain määrin suosia käsitteellisempiä teoksia, selaisia joiden idea voidaan hyvin “selostaa” tai sitten tuoda esille pienoismallilla. Käsialapuoleen luottavat tekijät jäävät ehkä vähemmälle huomiolle.
Arkkitehdeille on annettu oikeus jyryttää sekä arkkitehtuuria että julkista taidetta. Voisivatko kuvataiteilijat vastavuoroisesti olla mukana SAFA:n tuomaristoissa?
Jaatinen: Mielestäni olisi erittäin hyvä, jos arkkitehtuurikilpailujen raadeissa olisi myös kuvataiteilijoita. Se voisi tuoda esiin uusia, raikkaita näkemyksiä. Koska kuvataiteilija on maallikko arkkitehtuurikysymyksissä, mutta hahmottaa parhaimmillaan kuitenkin suuria kokonaisuuksia, voisi syntyä mielenkiintoista mielipiteiden vaihtoa. Kuvataiteilija voi tuoda esiin tavallisen asukkaan tai julkisen tilan käyttäjän näkökulmaa, mutta koulutuksensa ja taiteellisen kokemuksensa ja visioidensa avulla näkee laajemmalle kuin tavallinen Maija ja Matti Meikäläinen. Kokonaisympäristöstä voisi mahdollisesti tulla entistä “käyttäjäystävällisempi”.
Pallasmaa: Vaikealta tuntuu, koska arkkitehtuurikilpailujen problematiikka painottuu yleensä varsin eri asioihin kuin kuvataiteeseen. Arkkitehtuurikilpailujen juryissä on yleensä enemmistö ei-arkkitehteja. Armi-talon palkintolautakunnan jäsenistäkin vain puolet oli arkkitehteja ( palkintolautakunnassa ei ollut kuvataiteilijoita ). Niin kauan kuin muistan, on pyritty arkkitehtuurin ja julkisen taiteen integraatioon. Olennaista mielestäni ovat arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden väliset henkilökohtaiset suhteet. Itselleni arkkitehti- ja taiteilijaystävät ovat ollet yhtä tärkeitä. Arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden tulisi olla kiinnostuneita toistensa
tekemisistä.
Periäinen: Kyllä mielestäni jokaisella taiteen tuntijalla tulisi olla oikeus arvioida arkkitehtuuriakin omista lähtökohdistaan. Arkkitehtuurin tutkimus on pitkään ollut heikoilla. Nykyisin käsitys arkkitehtuurista on kaventunut: insinöörikunta on vallannut tilaa arkitehdeiltä. Kauneus ( venustas ) on saanut yhä suuremman painoarvon arkkitehtuurin arvioinnissa, mutta pelkkä estetiikka ei pysty ratkaisemaan ympäristömme nykyisiä ja tulevia
ongelmia.
Pitkäranta: Sen kokemuksen perusteella, mitä minulla on Rosegarden-yhteistyöstä taiteilija Anderssonin kanssa, taiteilijoiden tuleminen mukaan kilpailuehdotusten arviointivaiheeseen ei enää vaikuta juuri mitään. Taiteilijoiden tulisi olla mukana ehdotusten ideointivaiheessa, synnytyksessä. Pääosin piirustusten muodossa olevien kilpailuehdotusten arviointi vaatii lisäksi piirustusten lukutaitoa. Se on oma osaamisalue, lukutaito.
Rautio: Tämmöinen tilanne ainakin muodollisesti ja lievästi taisi olla silloin kun Martti Aiha pääsi sanomaan samansa Rumba- veistoksensa taakse tulevan rakennuksen julkisivusta. En tiedä, kuinka se lopulta vaikutti, mutta kokonaisuus on minusta nyt aika hyvä. Mutta, kauheaa sanoakin, yleensä ottaen en aivan täysin luota kuvataiteilijoiden skaalan tajuun ja tilanhahmotukseen arkkitehtonisissa mitoissa. Semmoista ei ehkä kovin paljon opeteta, ympäristötaiteen opetus on kai vähän muuttanut tilannetta. Mutta minusta tuntuu, että kun arkkitehti puhuu tiloista, kuvataiteilija puhuu pinnoista ja yksittäisistä kohdista. Miksi ei voisi samoin vaatia mahdollisuutta vaikka jollekin muullekin ammattiryhmälle jyryttää. Ajatusleikkinä: millaisia taloja runoilijat suosisivat? Vaikka arkkitehtijäsen rakennukseensa taidetta liitettäessä usein napiseekin, niin karavaani kuitenkin kulkee ja taidetta paikoilleen tulee, jos on tullakseen. Napisevat arkkitehdit parhaimmillaan työntekijöiden seinäkalentereistakin. Kuitenkaan, rehellisen, vastakkainasettelemattoman ja innostuneen yhteistyön lisääminen arkkitehtien ja taiteilijain välillä ei varmasti olisi pahitteeksi. Yhteisrintamaan!
Tristan Trefoil
tristan@iki.fi
No comments:
Post a Comment